Vähän päälle kolmekymppinen mies elää keskiverto elämää, mutta hänellä on omat ongelmansa. Hän kärsii unettomuudesta ja huomaa, että käymällä leukemia- ja syöpätukiryhmissä hän saa henkistä apua, vaikka ei itse kärsikään mistään näistä sairauksista. Jonkin ajan kuluttua toinenkin "huijari" - Marla - alkaa käydä tukiryhmissä pitkälti samoista syistä. Äkkiä koko tukiryhmistä häviääkin idea. Hän tapaa Tyler Durdenin. Tyler esittelee hänelle kokonaan uuden elämäntavan. Tappelemisen. Näin hän ja Tyler perustavat Fight Clubin. Ihmisten itsetunnon puutteesta ja mahdollisista masokistisista taipumuksista johtuen kerhon toiminta alkaa paisua. Kohti nyky-yhteiskunnan tuhoa.
Chuck Palahniuk kiikutti upouuden Invisible monsters-kirjansa kustantamolle, mutta tuotosta ei koskaan julkaistu. Se oli "liian häiritsevä". Chuck ryhtyi tuumasta toimeen ja päätti kirjoittaa häiritsevän kirjan, jonka kustantamot varmasti hylkäisivät. Syntyi Fight club ja kirjailijan suureksi yllätykseksi kustantamot pitivät teoksesta. David Fincher puolestaan kiinnostui kirjasta 90-luvun loppupuolella ja päätti tehdä siitä elokuvan.
Fight club ei ole ihan mitä siltä odotat. Tarina ei ole "häiritsevä" sadomasokistisessa mättömielessä, vaan koska se puuttuu yhteiskuntaan ja näyttää kuinka sen sortuminen alkaa. Elokuvan loppupuolisko on niin tyrmäävä, että se vaatii pakostakin toisen katselukerran. Ainakin jos haluaa kaikki pienet palapelin palaset yhteen.
David Fincher ohjasi Alienin kolmannen osan jälkeen muutaman videolevitykseen päätyneen pätkän, kunnes hän lähti mukaan Seitsemän-projektiin. Tuota hienoa teosta seurasi vuonna 1997 The Game. Fincher oli nousi noilla kahdella elokuvallaan Hollywoodin ohjaajatähdistöön. Fight club oli kuitenkin viimeinen ponkaisu miehen nousukierrettä siivittämään.
Fincher käyttää runsaasti tietokone-efekteillä höystettyjä kamera-ajoja, jotka pääasiassa keskittyvät pieniin yksityiskohtiin. Hän ei kuitenkaan sorru totaaliseen CGI-pelleilyyn. Pääosassa on juuri juonen kuljettaminen ja tapahtumien kerronta. Nortonin kertojan osaan on tuotu juuri se oikea asenne.
Brad Pittille on uransa aikana siunaantunut hänelle sopivia rooleja ja täysiä fiaskoja. Pittin elokuvista Fight club on paras ja hänen suorituksensa on todella hyvä. Edward Norton kuuluu ehdottomasti tämän hetken parhaisiin näyttelijöihin. Fight club oli yksi niistä tärkeistä ponnahduslaudoista hänen urallaan, American historyn ja 25th hourin ohella. Norton toimii kertojana mainiosti ja varsinkin elokuvan loppupuolella hän tuo suoritukseensa erinomaisen määrän henkistä epätasapainoa. Pääkolmikosta Helena Bonham Carterin suoritus on heikoin, muttei kuitenkaan huono.
Fight club luottaa paljon siihen ettei katsoja nuku totaalisesti. Kun elokuva riuhtaisee maton alta ja potkaisee jalkoväliin on katsojan syytä olla varuillaan. Loppuun jää kuitenkin ihan mukavasti aikaa koko juonenkulun selvitykseen. Fight club on yksi niistä leffoista, jotka ehdottomasti kestävät, tai jopa vaativat useampia katselukertoja.
Käsikirjoitus on yksi parhaista koskaan. Fincher ohjaa elokuvan mainiosti. Näyttelijät ovat hyviä. Fight club on todella hyvä elokuva. Toisaalta siitä saa vielä paremman kuvan toisen katselukerran jälkeen.
|
Ohjaus David Fincher
Käsikirjoitus Chuck Palahniuk (kirja)
Jim Uhls (screenplay)
Valmistusvuosi 1999
Kesto 139min
Ikäraja 18
Arvio
|