|
Poliisi John "Scottie" Ferguson jahtaa partnerinsa kanssa varasta yöllä pitkin San Fransiscon kattoja. Hänen partnerinsa kuolee katolta tippuessaan, kun tämä ryntää auttamaan reunalla roikkuvaa Johnia. Johnille kehittyy tapahtumasta akrofobia, korkeiden paikkojen pelko. Sattumalta Johnin vanha koulukaveri Gavin Elster soittaa ja pyytää häneltä palvelusta. Hän pyytää Johnia seuraamaan vaimoaan ja selittää, että hänen vaimonsa kuolleen sukulaisen henki ottaa tämän haltuun ajoittain. John ei usko väitteeseen, mutta suostuu seuraamaan tätä. Matkaan tulee mutkia, kun John rakastuu Gavinin vaimoon ja myöhemmin huomaa, ettei kaikki olekaan miltä näyttää.
Vertigon tarina on kertakaikkiaan uskomaton. Lähtökohdat eivät ole järin ihmeelliset, mutta kun tarina liikahtaa kunnolla käyntiin ja juonenkäänteitä alkaa tulla vastaan, huomaa miten hieno elokuvan juoni oikeastaan onkaan. Vertigo on omaleimainen monissa asioissa. Esimerkiksi se huipentuu lopun lisäksi myös elokuvan keskivaiheilla, joka on valitettavan harvinaista elokuvissa. Jännitys pysyy koko elokuvan ajan yllä ja jälleen kerran tämän selittämiseen ei tarvita kahta sanaa enempää. Alfred Hitchcock. Hän hoiti elokuvan ohjauksen jälleen kerran raudanlujalla ja vakaalla otteella. Hän onnistuu tuomaan jokaiseen kohtaukseen pienen jännitteen, joka toimii elokuvan perustana ja kantavana voimana. Elokuvan musiikki korostaa tätä puolta. Synkän taustamusiikin on säveltänyt Bernard Herrmann. Vertigo on toteutukseltaan uskomatonta laatua. Lavasteet, kuvauspaikat, kamerakulmat ja ylipäätänsä kaikki mahdollinen korostaa Hitchcockin neroutta kameran takana. James Stewartin roolisuoritus on erittäin hyvä. Hän jatkaa samaa vahvaa linjaa, joka alkoi Vertigoa edeltäneessä Hitchcock- elokuvassa Takaikkuna. Kim Novak on erinomainen roolissaan Madeleinena. Tekninen puoli on tietenkin 60-luvun standardeilla korkea, mutta nykypäivänä jotkut väriefektit saattavat näyttää jopa huvittavilta. Tuo ei kuitenkaan ainakaan minua haitannut, eikä sen pitäisikään, kun pitää mielessä, että elokuvaa ei ole tehty tietokone-efektien aikakaudella. Huimausefekti, joka on toteutettu hienosti zoomaamalla on sen sijaan hieno nykypäivän mittapuullakin. Vertigossa jännitys on koko ajan yllä ja juoni huipentuu keskivaiheilla. Sen jälkeen tarina päästää katsojan hetkeksi lepäämään ennen lopullista ratkaisua. Nerokas keino. Jälleen kerran iskin Hitchcock-elokuvan pyörimään ja jälleen kerran olin tyytyväinen. Elokuva on kaikilta osa-alueilta tyylikäs, juoni on hieno ja mitään dramaattisen huonoa ei elokuvasta löydy, lukuun- ottamatta joitakin epäloogisuuksia juonessa. Nämä voidaan kuitenkin kuitata helposti Hitchcockin "jääkaappi-syndrooman" piikkiin. |
Ohjaus 
|
